Se suru mitä minä tällä hetkellä käyn läpi on mittaamaton. En koskaan osannut edes kuvitella kuinka suuri ja raskas suru voi olla. Se on niin kokonaisvaltainen, että se peittää alleen kaiken. Se syö, repii ja tukahduttaa sut niin, että olet vielä olemassa, hengissä, muttet enää elossa. Sitten jonain aamuna suru ei olekaan niin puristava. On kuin ryömisit jostain kolosta aamunsarastuksen keskelle metsään.. Ja sitten sä putoat taas kuiluun joka on niin syvä ettet ole varma saavutatko pohjaa koskaan. Kyllä sä saavutat - ja se pohja on aivan helvetin likainen. Mutta sen pienen hetken auringonsäteet antavat sulle toivoa sinne pohjalle.
Valitettavasti suru ja rakkaimman ihmisen menetys eivät ole ainoita prosessoitavia asioita. Käytän itse mun elämästä vertauskuvana katettua posliiniastiastoa. Joka on pyyhkäisty pöydältä lattialle tuhannen päreiksi. Ja vielä oksennettu päälle. Ja sen astiaston korjaaminen on aivan helvetin vaikeaa. Elämä on menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Tulevaisuus - tai ajatus tulevaisuudesta koostuu suunnitelmista, tavoitteista ja unelmista. Jannun kuolemasta on tänään neljä kuukautta ja kymmenen päivää. Reilu pari vikkoa sitten tajusin ajattelevani ensimmäistä kertaa tulevaisuutta; Oltiin oltu just yhden kaverin kanssa köysipuistossa, ja pohdin kuinkakohan pitkälle muut puistot ovat vielä auki. Se on mun tulevaisuus tällä hetkellä. Nykyhetki on tämän olotilan sietämistä ja rämpimistä eteenpäin tunti tunnilta. Meinneisyys on muistoja, joista jokainen sattuu aivan helvetisti.
..Sitten on vielä oma identiteetti ja se miten elämän ylipäänsä näkee. Koko mun maailmankuva on muuttunut täysin. Minä olen muuttunut täysin. Ihana, mahdollisuuksia täynnä oleva maailma on muuttunut julmaksi ja arvaamattomaksi maailmaksi, jossa mikään ei ole kontrolloitavissa. Onnellinen, positiivinen ja toiveikas minä on muuttunut joksikin, jota minä en enää tunne. En tunnista omia reaktioitani edes tuttuihin asioihin. Käyttäydyn oudosti ja olen epävakaa. Mun tunnetilat ovat outoja ja ne muuttuvat jatkuvasti ja äkillisesti ilman että niitä voi ennakoida. Se on ahdistavaa ja pelottavaa. En osaa edes identifioida itseäni enää.
..Entä mikä mun siviilisääty on? Sinkku? Ei. Leski? Ei. Parisuhteessa? Ei.. Tai tavallaan.. Mun poikaystävä on vaan vähän vaikeassa formaatissa.
Vittu että on hankalaa. Koita tässä nyt sitten olla jotain tai suunnitella jotain. Voi morjens.
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Kuolema.
"Olen pahoillani, mutta valitettavasti hän on menehtynyt saamiinsa vammoihin."
Lause, mitä kukaan ei halua rakkaimmastaan kuulla. Se oli mies joka oli puhelimessa. En tiedä oliko hän poliisi, lääkäri vai ensihoitaja, en muista. Mutta ne sanat mä muistan. Ja sen kauhun. Muistan hämärästi miesäänen kysyneen voinko ilmoittaa muille omaisille. En muista mitä puhelimelle tapahtui, mutta muistan, että tapaturma-aseman aulassa oli ihmisiä. Muistan käytävän. Muistan että oksennan nurmikolle. Muistan että istun asfaltilla kädet polvien ympärillä ja kuulen kun mun veli kertoo puhelimessa Jannun veljelle.
Se oli viides kesäkuuta. Perjantai. Kello oli hieman yli kahdeksan illalla, ja olin juuri tullut himaan kun mun isoveli soitti. Olin tosi hyvällä tuulella. "Sun täytyy tietää. Utissa on sattunut onnettomuus, jossa kaksi varjoa on törmännyt matalalla. Jannu on niistä toinen." Menen paniikkiin. Veli rauhoittelee mua, Jan on matkalla sairaalaan, ollut ilmeisesti tajuissaan mennessään ambulanssiin. Sillä on mennyt jalat varmaan paskaks, ajattelen. Soitan häkeen, Kotkaan ja Kuusankoskelle. Kuusankosken sairaalasta mulle kerrotaan, että mediheli on menossa vastaan ja Jan todennäköisesti viedään Töölön sairaalaan. Lähden heti Töölöön - lähtiessäni nappaan pöydältä vielä huulipunan. Olen sitten nättinä kun Jannu herää.
Syy miksi mä kirjoitan, on se, että haluan ihmisten ymmärtävän. Haluan ymmärtää myös itse. Kuolema on tabu. Etenkin silloin, kun se on odottamatonta. Kun se tapahtuu nuorelle ihmiselle. Kuolemaan on vaikea suhtautua, koska se herättää meissä niin monenlaisia tunteita. Se muistuttaa siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Koska tahansa ja kelle tahansa. Kuolema konkretisoi sen, kuinka merkityksetön yksilö on maailman mittakaavassa. Se saa sut tuntemaan itsesi todella, todella pieneksi.
Lause, mitä kukaan ei halua rakkaimmastaan kuulla. Se oli mies joka oli puhelimessa. En tiedä oliko hän poliisi, lääkäri vai ensihoitaja, en muista. Mutta ne sanat mä muistan. Ja sen kauhun. Muistan hämärästi miesäänen kysyneen voinko ilmoittaa muille omaisille. En muista mitä puhelimelle tapahtui, mutta muistan, että tapaturma-aseman aulassa oli ihmisiä. Muistan käytävän. Muistan että oksennan nurmikolle. Muistan että istun asfaltilla kädet polvien ympärillä ja kuulen kun mun veli kertoo puhelimessa Jannun veljelle.
Se oli viides kesäkuuta. Perjantai. Kello oli hieman yli kahdeksan illalla, ja olin juuri tullut himaan kun mun isoveli soitti. Olin tosi hyvällä tuulella. "Sun täytyy tietää. Utissa on sattunut onnettomuus, jossa kaksi varjoa on törmännyt matalalla. Jannu on niistä toinen." Menen paniikkiin. Veli rauhoittelee mua, Jan on matkalla sairaalaan, ollut ilmeisesti tajuissaan mennessään ambulanssiin. Sillä on mennyt jalat varmaan paskaks, ajattelen. Soitan häkeen, Kotkaan ja Kuusankoskelle. Kuusankosken sairaalasta mulle kerrotaan, että mediheli on menossa vastaan ja Jan todennäköisesti viedään Töölön sairaalaan. Lähden heti Töölöön - lähtiessäni nappaan pöydältä vielä huulipunan. Olen sitten nättinä kun Jannu herää.
Syy miksi mä kirjoitan, on se, että haluan ihmisten ymmärtävän. Haluan ymmärtää myös itse. Kuolema on tabu. Etenkin silloin, kun se on odottamatonta. Kun se tapahtuu nuorelle ihmiselle. Kuolemaan on vaikea suhtautua, koska se herättää meissä niin monenlaisia tunteita. Se muistuttaa siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Koska tahansa ja kelle tahansa. Kuolema konkretisoi sen, kuinka merkityksetön yksilö on maailman mittakaavassa. Se saa sut tuntemaan itsesi todella, todella pieneksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)