Kuolema.

"Olen pahoillani, mutta valitettavasti hän on menehtynyt saamiinsa vammoihin." 
 Lause, mitä kukaan ei halua rakkaimmastaan kuulla. Se oli mies joka oli puhelimessa. En tiedä oliko hän poliisi, lääkäri vai ensihoitaja, en muista. Mutta ne sanat mä muistan. Ja sen kauhun. Muistan hämärästi miesäänen kysyneen voinko ilmoittaa muille omaisille. En muista mitä puhelimelle tapahtui, mutta muistan, että tapaturma-aseman aulassa oli ihmisiä. Muistan käytävän. Muistan että oksennan nurmikolle. Muistan että istun asfaltilla kädet polvien ympärillä ja kuulen kun mun veli kertoo puhelimessa Jannun veljelle.

Se oli viides kesäkuuta. Perjantai. Kello oli hieman yli kahdeksan illalla, ja olin juuri tullut himaan kun mun isoveli soitti. Olin tosi hyvällä tuulella. "Sun täytyy tietää. Utissa on sattunut onnettomuus, jossa kaksi varjoa on törmännyt matalalla. Jannu on niistä toinen." Menen paniikkiin. Veli rauhoittelee mua, Jan on matkalla sairaalaan, ollut ilmeisesti tajuissaan mennessään ambulanssiin. Sillä on mennyt jalat varmaan paskaks, ajattelen. Soitan häkeen, Kotkaan ja Kuusankoskelle. Kuusankosken sairaalasta mulle kerrotaan, että mediheli on menossa vastaan ja Jan todennäköisesti viedään Töölön sairaalaan. Lähden heti Töölöön - lähtiessäni nappaan pöydältä vielä huulipunan. Olen sitten nättinä kun Jannu herää.  


Syy miksi mä kirjoitan, on se, että haluan ihmisten ymmärtävän. Haluan ymmärtää myös itse. Kuolema on tabu. Etenkin silloin, kun se on odottamatonta. Kun se tapahtuu nuorelle ihmiselle. Kuolemaan on vaikea suhtautua, koska se herättää meissä niin monenlaisia tunteita. Se muistuttaa siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Koska tahansa ja kelle tahansa. Kuolema konkretisoi sen, kuinka merkityksetön yksilö on maailman mittakaavassa. Se saa sut tuntemaan itsesi todella, todella pieneksi.